Jos olet koskaan ollut paikalla, kun joku jättää tämän maailman, tiedät, miten syvästi se koskettaa ja miten pysyvä jälki tällaisesta kokemuksesta jää.

Kuvittele siis, millaista on työskennellä saattohoitajana ja olla melkein päivittäin läsnä ihmisten viimeisinä hetkinä. Tällainen työ opettaa varmasti ihmisyydestä tavalla, jota harva meistä koskaan pääsee näkemään.

Yksi tällainen hoitaja on Laura M., joka on nähnyt yli 300 ihmisen kuolevan. Nyt hän on jakanut kokemuksiaan ja kertonut seitsemän tärkeintä asiaa, jotka hän on oppinut elämästä näiden hetkien kautta. Kuolevilta voi oppia paljon, jos vain on tarpeeksi onnekas elääkseen vielä itse.

Laura alkoi lopulta kirjata potilaidensa viimeisiä sanoja ja kutsui elämän viimeistä vaihetta ”hiljaiseksi tunniksi”.

Luonnollisesti potilaiden toiveet, katumukset ja oivallukset vaihtelivat sen mukaan, millainen elämä kullakin oli takanaan.

Eräs potilas, 92-vuotias toisen maailmansodan veteraani George, ei ollut puhunut veljensä kanssa yli neljäänkymmeneen vuoteen.

George sanoi Lauralle: ”Voitin riidan, mutta menetin kokonaisen elämän.”

Eräs Lauran hoitama nainen opetti hänelle anteeksiannon merkityksen.

Samoilla linjoilla oli myös toinen nainen. Kun hänen etääntynyt poikansa saapui hänen luokseen, nainen antoi tälle anteeksi vuosia aiemmin syntyneen riidan. Hänen hengityksensä rauhoittui heti, ja hän menehtyi puoli tuntia myöhemmin.

– En voi kuolla vihaisena, hän oli sanonut.

Laura kertoo Everyday Health -sivustolle, että kuolevat ihmiset yleensäkään eivät toivo, että olisivat olleet elämänsä aikana kovempia. Päinvastoin – he toivovat, etteivät olisi olleet niin kovia kuin olivat.

Eläköitynyt insinööri puolestaan kertoi jahdanneensa koko elämänsä ajan rikkauksia, koska pelkäsi yli kaiken köyhyyttä.

– Pelkäsin köyhyyttä niin paljon, että rikastuin pelossa, hän sanoi.

Pelkonsa vuoksi hän ei koskaan ehtinyt nauttia omaisuudestaan. Hän pelkäsi koko ajan menettäävänsä sen.

Laura kertoi myös tapaamastaan toimitusjohtajasta, joka ei ollut koskaan ymmärtänyt tavallisen arjen kauneutta.

– Luulin kiireen olevan sama asia kuin eläminen, mies totesi.

Monet potilaat vastasivat samalla tavalla kysymykseen siitä, mitä he kaipasivat eniten:

– Lintujen laulua.

– Koirani nuukimista aamulla.

– Sateen tuoksua.

Yksi asia toistui potilaiden keskuudessa usein: he katuivat enemmän tekemättä jääneitä asioita kuin niitä, jotka olivat tehneet.

Eräs potilas sanoi Lauralle osuvasti:

– En katunut epäonnistumista – katsoin vain taaksepäin ja mietin, miksi en uskaltanut edes yrittää.

Nykymaailmassa läsnäolo on vaikeampaa kuin koskaan, mutta kuolevien puheissa se nousee jatkuvasti esiin. Aidosti hetkessä eläminen koettiin tärkeämmäksi kuin mikään muu.

– Olin aina jossain muualla – silloinkin kun olin kotona, eräs potilas sanoi.

Moni ihminen elää muiden odotusten mukaan ja unohtaa olla oma itsensä. Myös tämä nousi esiin monen potilaan viimeisissä sanoissa.

– Vihdoin saan lopettaa teeskentelyn, yksi heistä sanoi.

Oliko näistä jokin mielestäsi yllättävä? Ole kiltti ja jaa tämä, jotta kaikki voimme oppia tästä.