Toimittaja Mikko ”Peltsi” Peltola tunnetaan tätä nykyä kenties parhaiten enemmän tai vähemmän elämyksellisistä luontoretkistä, joita esitetään telkkarista. Luontointoilijalle on tullut tutuksi erämaat ja kansallispuistot, joita hän koluaa läpi sekä vapaalla että työkseen.

Ajatus metsässä liikkumisesta voi toki kuulostaa pelottavalta, etenkin pimeyden laskeutuessa.

Peltsin mukaan kansallispuistoissa ei ole sen kummemmin pelättävää kuin kaupungissakaan.

– Sanon kaikille, että metsässä ei ole vaarallista. Tietenkin voi tulla sairaskohtaus, voi liukastua, kompastua, lyödä pään johonkin… hän listaa.

Nuuksioon saapuu runsaasti väkeä viikonloppuisin, mutta myös arkipäivinä reiteillä riittää vipinää.

– Vaarallisia eläimiä täällä ei ole. Joku toinen ihminen voi joskus olla vaarallinen. Näissä paikoissa kaupunkien lähellä on illanistujia välillä, että sellaisen voi kokea uhkaavana.

– Onhan joskus lehdissä kerrottu, kuinka autiotuvassa on ollut känniääliöporukka, joka on käyttäytynyt vaikkapa yksinäistä vaeltajaa kohtaan uhkaavasti. Toki tämmöistä voi olla, hän pohtii.

Öykkäreitä kuitenkin kohtaa todennäköisemmin keskustassa kuin metsässä. Häiriökäyttäytymiseen törmää vain harvoin, vaikka meteli voi ruuhka-aikoina ja suosituissa paikoissa yltyä kovaksi.

Nuuksioon sattui Peltsin kanssa samaan aikaan melkoinen ruuhka, kun paikalla oli monta eri koululaisryhmää.

– Meteliähän täällä on, mutta tämä on ihan viatonta porukkaa, Mikko naurahtaa viitaten taustalla höpöttäviin lapsiin.

Peltsi ei ole luonnossa kohdannut vaaratilanteita, vaikka viettääkin eri sortin metsissä huomattavan osan ajastaan. Kerran vastaan tuli karhu, jonka puuhia hän sai seurata muutaman sadan metrin päästä.

– Olimme Lapissa hirvijahdissa, ja ihmettelimme, kun ei hirviä näy missään. Karhu oli tappanut sinne hirven, jota se kahden poikasen kanssa jäyti, Mikko muistelee.

Kun ruokailua oli kestänyt puolisen tuntia, karhuperhe lähti omille teilleen.

– Emo nosti poroaitaa ja pennut menivät aidan ali, sitten se meni itse aidan yli, hän kertoo.

Seuraavana päivänä jahtiporukka kävi tarkistamassa hirven raadon, eikä siitä ollut jäljellä juuri muuta kuin pientä karvasilppua.

– Niin eläin kyllä pitäisikin syödä. Karhu, jos joku, sen taitaa.

Mikolle luonnossa liikkuminen on luontaista, kun vapaa-ajan harrastuksesta on tullut myös työ.

Muihin suurpetoihin Mikko ei ole törmännyt, mutta kaikenlaisia pieniä petoja on tullut vastaan. Näädät, ketut, mäyrät, supikoirat sekä muut metsien vipeltäjät ovat jo tuttuja näkyjä.

– Suuri unelma on, että niitä suurpetoja näkisi. Aina jaksan katsella tiukkaan sellaisilla alueilla, joilla niitä liikkuu, ja kiikarit on mukana, hän tunnustaa.

Eläimet ovat sen verran tarkempia, että niiltä sujuu piilossa pysyminen.

– Karhu ja susi hiffaavat ihmisen niin kaukaa. Mutta kyllähän niitäkin ihmiset näkee, että kyllä minä siihen uskon, että vielä jonakin päivänä!

Luonnossa ei kuitenkaan ole syytä pelkoon.

– Kyllä se on ihmisen mielikuvitus, joka sen pelon tekee. Myönnän itsekin, että joskus, kun on saanut olla aivan pilkkopimeässä metsässä yksin, vaikkapa jollain pitkällä juoksulenkillä tai vaelluksella, niin kyllähän se mielikuvitus tuottaa kaiken näköisiä mörköjä sinne, kun rupeaa miettimään. Vaikka järki sanoo, ettei täällä ole mitään pelättävää – niin kuin ei olekaan, hän nauraa.

Sateisesta syyssäästä huolimatta Mikon mieliala oli hilpeä.